HEIKKI KALLIO |
||
Entisen Neuvostoliiton maat sijaitsevat Turkin itäpuolella. Erevaniin saapuessaan länsimaisella turhuudenpaljouteen tottuneelle tulee mieleen pölyinen kaupunki. Normaalit tullidraamat läpi käytyään pääsee suuntaamaan kohti hotellia. Itse majailin erebuni hotellissa pari viikkoa, ja kokemus on ihan mielenkiintoinen. Lämmintä vettä tulee tiettyinä tunteina (paitsi minun huoneessani tietenkin, jossa ei tule koskaan). Ruokailu on järjestetty varsin hyvin, paikallista ruokaa tarjoillaan pöytään asti.
Armenian pääkaupungin kaduilla kävely on todellinen kokemus. Ensivaikutelma on vain pölyinen katu, jolla ei edes kasva mitään, mutta sitten joku päivä tulee taas pystyyn markkinat. Ja kaupan on kaikkea mistä vaan voi kuvitella rahaa saavansa. Katselen joidenkin talojen sisään, ja näen portaat joiden rapuista osa on hajalla, muut vinksinvonksin. Ihmiset asustavat noissa taloissa, ne eivät ole raunioita. Hieman huvittavalta tuntuu sekin, että poliisiauton merkki on Lada. Suomessa kalan myyjät kauppaavat tuotteitaan jäisistä tiskeistä. Armeniassa ei olla turhamaisia vaan homma hoituu pahvilaatikosta. Kärpäset hieman haittaavat kaupan hierontaa.
Kaupungin Bussiliikenne lutviutuu hieman henkilöautoa suuremmissa autoissa. Kaupungista löytyi kuitenkin jonkinlaista monumenttia, ja ravintoloita. Hintataso oli sen mukainen, että luksustuotteet kävivät varmasti länsimaisille kaupaksi. Kaupungin helmenä on Petrosianin shakkitalo. En ole ikinä nähnyt missään yhtä hyvää rakennusta, jossa on pelattu shakkia. Kerroksia on useita, ja yleisölle on varattu suuret tilat. Huippupöydät pelaavat korokkeellaan. Ehkei teknologia ole ihan viimeisintä huutoa, mutta talo on olosuhteisiin nähden erinomainen.
Armeniassa shakki onkin varsin suosittu peli, ja katushakissakin taso on järkyttävän kova. Parhaat pelaajat ovat maailman 20 parhaan joukossa. Se on ihan mitä arvostaa.
Georgiaan saavuin Turkista autolla, järkyttävän suuret portit olivat edessä, ja rajavartijoilla konekiväärit. Normaalit rajadraamat poistuvat, kun vartijat ottavat passit, ja sanovat että tulee hotelliin, menkää perille vaan. Reilut pari viikkoa Georgiassa ilman passia, kuulosti ihan hyvältä.
Georgiaan saavuttuani oli hämärää, mutta hämmästyin heti, kun näin miten kauniita pieniä kukkuloita nousi tien molemmin puolin. Monet talot sijaitsivat näiden mäkien kupeessa, en ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.
Päästyäni Batumiin, olikin sitten normaalit huippuhotellit vastassa. Ja normaalisti arvioita ei ole turhaan päivitetty sitten neuvostoaikojen. Oma huone, ja parveke on kuitenkin yleensä menestys. Ruokakin oli tavallista paikallista, kolmesti päivässä. Georgialaiset tykkäävät juhlia, ja salit täyttyivätkin muutamaan kertaan paikallisesta juhlaväestä. Hääpuvut näyttivät maksaneen ainakin parin vuoden palkkojen verran.
Mustalla merellä seilasi hirmuisen kokoisia tankkereita, joiden kapteenit halusivat näemmä herätellä nukkuvia ihmisiä kumealla torvellaan. Ranta ei muodostunut hiekasta, vaan pienistä kivistä, ihan siedettävän näköistä, puistokin löytyi, ja kerjäläisiä pyytämässä lareja.
Paikalliset vaalitkin lähestyivät, ja paikkoja komisti hienosti numero 1. Elettiin aikaa ennen saakashviliä. Länsimaalaisuus oli kuitenkin puskemassa jo tännekin, tuotteet olivat vähintäänkin tuttuja, ja internettejä löytyi useita.
Nyt kun Saakashvili on päässyt luotsaamaan Georgiaa, niin voimme luottavaisina syventää integraatiota. Maat ovat melko eriäviä perinteisen Euroopan käsityksestä, mutta eiköhän sekin seuraavina vuosikymmeninä muunnu samanlaiseksi.