HEIKKI KALLIO |
||
Vaasan alkusiirroista kansainväliseksi suurmestariksi
Parisiumin kisat
Pelimatka Pariisiin oli yksi teinivuosien tärkeimmistä. Silloin oli jo kansainvälistä kokemusta alla, ja tiesin miten turnauksia voitetaan. Peliareenana toimi massiivinen huvipuistokompleksi, ja ennen pelejä otettiinkin vauhtia vuoristoradasta ja muista huvitteluista. Joku skottivanhempi kysyi ennen pelejä, että 'minkähänlaista sijoitusta uumoilet itsellesi'. Ja vastasin että kyllä mä hoidan itteni kahden parhaan joukkoon: Olisi pitänyt tuossa vaiheessa olla tyytyväinen mitaliin.
Aloitin turnauksen 4/4 tuloksella sen kummempia ujostelematta. Sitten ei suomalaiseen shakkikulttuuriin pitkälti perustuva kokemukseni enää riittänyt, vaan pistemenetyksiä ilmaantui. Jätin niin paljon mahdollisuuksia käyttämättä, ja niin paljon hyvää jäi kokematta. Loppujen lopuksi en saavuttanut edes mitalia, joka oli omissa käsissä viimeiseen kierrokseen asti. 2400-lukemiin päätynyt suoritusluku oli kuitenkin jotain, ja kertoi alle 14-vuotiaiden tasosta varsin paljon tuohon aikaan (kovaa piti pelata että pärjäsi). Myöhemmin saavutin osan asioista joita en Pariisissa saavuttanut, osaa kaipaa vieläkin.
Turnausvoittoja
Pariisin jälkeen osasin pelata voitosta loppuun asti. Göteborgin nuorten kisat päädyin hoitelemaan voimalla. Viikonlopputurnauksien kiertely jatkui, tosin sillä erolla että tavoitteena oli aina maksimi. Tämä tarkoitti samalla myös sitä, ettei kehitysmahdollisuuksia juurikaan ollut.
Ensimmäinen taantuma
Ihminen tuppaa olemaan juuri niin hyvä kuin tarvitsee olla, ja kun vastusten taso ei juuri yli 2000-lukemia ollut, niin kehitysmahdollisuudet tyrehtyivät kun 2100-tasolla voitti turnauksia. Sitä vain pelasi, ja oli pahemman kerran hukassa mitä tehdä. Harjoittelu jatkui kuitenkin koko ajan, ja harjoittelu yleensä palkitaan ennen pitkää.
Uusi nousu
Kuudentoista ikävuoden tietämissä olin löytänyt hyviä kirjoja, joita todella opiskelin enkä vain lukenut. Sivut täyttyivät muistiinpanoista niin tarkasti, ettei valkoista kohtaa löytynyt mistään. Ja pikkuhiljaa se näkyi peleissäkin. Pelien keskittyessä pääkaupunkiseudulle, jossa oli tasoa vastaavien vastuksien lisäksi myös eestiläisiä pelimiehiä, teki hyvää kehitykselle. Kun tarvitsi olla hyvä voittaakseen niin kehitys oli väistämätöntä.
Sitten pääsin räjäyttämään pankin. Hampurin alle 20-vuotiaiden turnaus omasi todella kovia vastuksia, ja minä tiesin miten siellä pärjätään. Turnauksen alkupuoli ei oikein onnistunut, kun törmäsin kiviseinään nimeltä Jan Gustafsson (nykyään yli 2600-pelaaja). Kokosin kuitenkin itseni, ja otin voittoja toistensa jälkeen, niin paljon että yli viikon kestävän turnauksen lähestyessä loppuaan olin tukevalla karkumatkalla. Viimeisessä pelissä tunsin, että tasapeli riittää ja häviön välttäminen on erittäin tärkeä osa turnausstrategiaa. Ratkaistuani pari ongelmaa, sain vastustajan niin ikävään tilanteeseen, että hän suostui tasapeliin. Voitin tämän superturnauksen jakamattomalla ykkössijalla. Suoritusluku-2550, enemmän kuin kova 16-vuotiaalle.
Toinen taantuma vei armeijaan
Pelit jatkuivat taas Suomessa, mutta vastus ei ollut läheskään sitä mikä olisi pannut yrittämään. Ei enää tarvinnut loistaa, ei tarvinnut olla hyvä, riitti kun vain pelasi ja aina säilyi Suomen aikuisten kärjessä. Tässä vaiheessa en löytänyt enää halua yrittää, ja tulokset rupesivatkin tippumaan. Taas tuli ajatus mieleen, että mitäköhän sitä tekisi. Ja kun Suomessa on ollut jokaisen miehen pakko käydä armeija, niin ajattelin hoitaa sen 17-vuotiaana alta pois. Siinä olikin sitten tekemistä puoleksi vuodeksi. Suunnitelmaan kuului myös idea saavuttaa täysi-ikäisyys, ja sitten voisikin rauhassa mennä ulkomaille pelaamaan ja kehittymään. Ja maapallo ja eri kulttuurit tulivatkin tutuiksi. Joista lisää ensi kirjoituksessa.