HEIKKI KALLIO |
||
'Hey, how are you my man'
Yhtenä kesäpäivänä tuli taas ajatus mieleen, etten ole käynyt Afrikassa. Joten otin yhteyttä paikallisiin shakinpelaajiin, lompsin matkatoimistoon ja parin viikon päästä oltiinkin jo Pariisissa. Tässä vaiheessa rupesi ensimmäistä kertaa mietityttämään, että 'mitäköhän sitä ollaan taas tekemässä'. Odotushalliin valuu valtava määrä ihmisiä, joiden vaatekerrat koostuvat vanhoista farkuista, verkkareista ja jos joku laittaa jotain parempaa päälle niin jalassa on vanhat lenkkarit. Juuri ostamassa kirjassa kerrotaan paikan olevan niin vaarallinen, että on viisaampaa näyttää köyhemmältä kuin on.
Seuraan silmä kovana ohjeita matkasta hotellille. Aulassa joku kravattipukuinen nuori mies sanoo olevansa taksi, ja lähdemme hänen autolleen. Johannesburgissa sataa ensimmäistä kertaa ihmisikään: sää on huomattavasti kylmempää kuin Suomen kesä. Sitten epäilykset heräävät: Auto on kallis ja siten sopiva taksiksi, mutta sitä ei ole merkattu mitenkään. Joten lompsin takaisin terminaalille, matkalla taksikuski pysäyttää useita virkailijoita ja poliiseja jotka kaikki vakuuttavat tämän olevan taksi. Tutkin terminaalin, ja siellähän on taksijono riittävillä merkeillä varustettuna. Ensimmäisenä jonossa on hampaaton ukko, ja heitän laukun takapenkille ja lähdemme matkaan. Kuljettaja sanoo edellisestä miehestä 'That is not a taxi'. Korruptio on paljon tuottoisampaa kuin poliisien palkat.
Matkan aluksi näytän hotellin nimen kuskille, joka kysyy nimeä. Ajaja ei osaa lukea. Sanon nimen, ja suuntaamme kohti Sandtonin hyvämaineista hotellia. Hän osaa ajaa, minä osaan lukea, hyvin tää menee. Kuski laittaa erittäin virallisen lakin päähänsä ja puikkelehdimme aivan hirvittävien jätevuorten lomitse kohti hotellia. Hotellilla asiat luistavatkin sitten, ja ruoka on parasta mitä maailmasta olen tähän mennessä löytänyt. Aamiainen tosin tarjoillaan erittäin tukevista padoista, joita Suomessa ei olla muutamaan vuosikymmeneen nähty.
Seuraavana aamuna suuntaan paikalliseen taloon. Tyypillinen korkeilla muureilla ja piikkilangalla useampaan kertaan suojattu tölli, jonka pihalla on vielä pari koiraa pitämässä yritteliäimpiä poissa silmistä. Talo on verrattain iso, mutta ei niin hyvä että sen takia mitään suojavalleja tarvitsisi. Kaupunki on yksi maailman väkivaltaisimmista. Katsellaan parit ostoskeskukset ja tuumitaan toimintaa seuraaviksi päiviksi. Kaikki matkat tehdään autolla ovet lukittuina.
Tuttavat ovat muodostaneet minifutisjoukkueen jota pelataan jonkinlaisessa kehikossa. Pelaajat lievittävät pelijännitystä hermosavuilla. Ja sitten mennään parikytä minsaa, ja mennään kovaa. Pelaajat vaihtuvat sitä mukaa kun loukkaantuvat tai hengästyvät, ja kohta joutuu taas uudestaan sillä varamiehiä ei ole turhan paljon. Siinä mätetään vastuksen maaliin tarpeeksi monta, vaihdetaan puolta pelaajien vetäessä pakolliset hermosavut. Ja toinen kakskymppinen taas hirveää vauhtia. Mieleen tulee yksi tilanne kun maalivahti kuljetti pallon toiselle puoliskolle ja koitti tehdä maalin. Muut olivatkin liian väsyneitä siihen. Vauhti on aivan hirveää, mutta kaverit voittavat. Varsin mielenkiintoinen kokemus nähtäväksi.
Seuraavana päivänä menemme paikalliselle kasinolle. Matkalla myydään varastettuja aurinkolaseja, risteyksissä pojat ovat roskapussien kanssa vastassa: parista randista saa antaa roskia pois, kerjäläisiä ja kodittomia on kuljeskelee pitkin tienvierustoja. Kasino on tyypillinen linnoitus, jonne ei valtaosalla ihmisistä ole mitään asiaa. Sisällä katselen menoa, koska en itse harrasta negatiivisen odotuksen pelejä, ja päädyn craps-pöydän luo. Ympärille tulee muutamia vanhoja pappoja, yksi pieni kaveri joka selittää loputtomasti sellaisen pärskimisen säestämänä ettei kukaan ymmärrä siitä mitään. Kun säännöt on opeteltu alkavat pelaajat laittaa panoksia pöytään. Voitto seuraa toisiaan ja pelaajat korottavat panoksiaan hullunkiilto silmissä. SOMEBODY GIVE ME OEEEEEEEEEE OEEEEEEEEEEE O-O. Huuto karjaistaan sellaisella voimalla, että alle 50 kiloiset kaatuvat sen voimasta. Joku huutaa Oeeeee Oeee O-O. Nopat pyörivät taas, ja sieltähän se odotettu seiska tuleekin, ja talo putsaa pöydän.
Seuraavaksi käydään Sun Cityssä. Matka pohjoiseen on pitkä, ja näen yhden hirvittävän kokoisen slummin. Tien varrella lukee jättimäisessä mainoksessa tervetulotoivotus tähän kaupunginosaan. Matkalla löytyy ajoittain punaisia läiskiä, jotka viittaavat noin 60 liikenneuhrin päiväkeskiarvoon. Perillä päästään sitten aidatulle alueelle. Jokunen apina siellä täällä, vanhoja ihmisiä, ja turisteja paistattelemassa päivää. Paikka on rakennettu ajalle, jossa se oli maan ainut rahapelit salliva mesta, ja edelleen se näkyy vaikkakaan ei samassa mittakaavassa. Useat hotellit täyttävät massiivista aluetta, josta tarkastetaan golfkenttä. Huippupelaajan suunnitteleman kentän vierustalta löytyy pienimuotoinen sademetsä, vesiputous ja riippusilta. Seuraavaksi katsotaan suosittua uima-aluetta, harmi vain että sinne pääsy on varsin tyyristä, palatsi-hotelliakin pääsisi tiirailemaan. Sitten kaverit ruveta sulavasanaisesti puhumaan portsaria 'tää on tullu Suomesta asti pelkästään tätä paikkaa varten', ja portsari tekee vuosikymmenen poikkeuksen päästäessään meidät altaan luokse. Tämä on todella massiivinen uima-alue jossa on tehty aaltoja, ja hiekkarantaa. Mäen päältä löytyy patsaita kaikista eläimistä. Sitten kipuamme katsomaan palatsi-hotellia vuoren päälle. Se on juuri sanansa mukainen, itserakennettu koski kiertää taloa, ja massiiviset pylväät ja tornit vaikuttavat juuri palatsilta itseltään.
Matkan loppupuolella opetan shakkia muutamalle kymmenelle nuorelle. Jokainen vaikuttaa erittäin kiinnostuneelta, ja onnelliselta tämän johdosta. Saan tapani mukaan heidät oivaltamaan aivan uusia asioita. Vanhemmat pelaajat ovat hieman yllättyneitä, kun en tarvitse palkkiota tästä toisin kuin jokainen brittikolonian jälkeläinen voisi olettaa. Lopuksi jatketaan takapihalle sijaitsevaan jalkapallokenttään, ja minä lasken maaleja muiden pelatessa. Tässä vaiheessa minulle on jo valjennut, että paikalliset eivät murehdi huomisesta tuon taivaallista. Palloa potkitaan ja pompotellaan pari tuntia, eikä ketään tunnu kiinnostavan edes se onko huomenna elossa. Varmasti tästä syystä joka viides brittitaustainen on muuttanut pois valtiosta.
Sitten koittaakin kotiinlähtövalmistelut, ja käyn syömässä pitemmän kaavan mukaan erinomaista ja huokeaa ruokaa. Televisiosta kuuluvat uutiset jostain terrorisuunnitelmasta lentokoneisiin. Se tietää tiukempia turvatarkastuksia. Aamulla lähdetään mersulla palaamaan jätevuorien lomitse lentokentälle. Tämä auto maksaa taatusti enemmän kuin keskiverron vuosipalkan, useammankin. Silti kuski availee ikkunaa joka risteyksessä jutellakseen kenelle tahansa kuin tuttavalleen. Yksi risteysläinen näyttää haavaa kädessä joka tuli kun hänet ryöstettiin. Vaikuttaa epätodelliselta, ryysyläisellä ei ole mitään ryöstettävää edes. Kentällä teen vielä loput ostokset: Mandelan merkkipaita, palapeli, kirjoja, ja muuta mukavaa. Sitten ryykäistään afrikan ylitse vajaassa kymmenessä tunnissa. Ehkä joskus uudestaan, tuskin seuraavaan kymmeneen vuoteen kuitenkaan.